Jouluinen blogi-illuusio

Miten tuntuukin siltä, että kaikilla muilla on aikaa sulatella rocky road -suklaata, kaulia piparitaloja, leipaista jouluisia kakkuja, stailata kotia trendikkäällä havunvihreällä, kääriä söpöjä kauniita paketteja voimapaperiin ja niin edelleen? Mitä kumman superihmisiä te oikein olette? :D Vai liekö kyseessä vahva blogi-illuusio? Ehkäpä blogijoulut eivät ole tilastollisesti pätevä otanta suomalaisista tosi-jouluista. Hieman kateellinen olen toisten tarmosta, mutta olen varmaankin liian mukavuudenhaluinen innostuakseni jouluhössötyksestä.

Oli miten oli, me napattiin tänään koira ja kamera mukaan ja suunnattiin ulos nauttimaan kuohkeasta pakkaslumesta ja pilvien välistä pilkistelevästä sinitaivaasta. Tällaista aamupäivää olen odottanut jo pitkään, ihanaa että tänään oli sellainen!

Meidän joulukuuhun on mahtunut paljon (tai no siis normaalin verran) töitä, silmätulehduksia, korvatulehduksia ja muistettavia asioita. Tällä hetkellä pohdin, onkohan pojille tarpeeksi monta pakettia, ja yritän estää itseäni karkaamasta markettiin viime hetken paniikkiostoksille. Less is more, less is more...

Tämä äiti toivoo joululahjaksi rauhaa nautiskella olostaan sohvan nurkassa, ehkä käteen lasillista hyvää viiniä, sopuisat keskenään leikkivät lapset, ruokaa josta ei tule ähky ja paljon hymyjä. Siinäpä teille sitä blogi-illuusiota. ;)

Ihanaa Joulua kaikille!

Joululoma, anyone?

Huh huisketta!

Tuplapikkarit (voi tsiisus), loppuvuoden työkiireet (hei tavoitteet, tavoitteet!), edelleen puuttuva seuraava kotimme. Siinä muutama syy, miksei minua ole näkynyt eikä kuulunut täällä. Eli arki muutamalla pikku lisätwistillä. Mutta täällä ollaan kyllä.

Joulukortteja en sitten saanut lähetettyä eiliseen mennessä, vähänkö jännä nähdä lähtevätkö ne ollenkaan, kun ei niitä ole vielä edes hankittu saati itse väkerretty. Koti ei näytä joululta paria tuikkukippoa lukuunottamatta, yhtään lahjaakaan en ole ostanut. Joulujuhlat tulivat ja menivät, eivätkä päiväkodin tädit saaneet suklaata ainakaan meiltä. Instagram ei pullistele jouluisia kuvia tai mitään muutakaan, koska puhelimesta on tallennustila loppu, enkä saa aikaiseksi tyhjentää puhelimen sisältöä tietokoneelle. Kamerallakaan en ole mitään kuvannut, koska en hengaile päivänvalon aikaan kotona, ulkona tai missään muuallakaan työpaikkaa lukuunottamatta.

Unta vedellään edelleen se kuutisen tuntia yössä, herätään aivan koomassa, rämmitään päivä läpi ja huokaillaan. Kaikista kivoista hetkistä kuitenkin nauttien ja lomaa odottaen!

Ei tehdä tästä ongelmaa: kalsarit ja colleget

Tämän blogin koko historian varmaan keskustelluimpia postauksia on ollut Kalsarigallup poikien äidille, ihan tarkalleen vuoden takaa.

No nyt on kuulkaa aihe taas tapetilla.

Nuo kovasti ylistämäni me&i slim sweat pantsit laitettiin tietysti päiväkotiin heti seuraavana päivänä, ja minä tyytyväisenä myhäilin että tulipas hankittua just passelit päiväkotihousut - niin näppärät sujauttaa toppahaalarin alle, kun ei resorit nouse tai paksu kangas häiritse. Erityisesti kivan kevyt olo vilkkaalla ja ei-palelevalla esikoisella juoksennella.

Iltapäivällä sain kuulla, että me&i slim sweat pantsit oli alennettu samaan kategoriaan kalsareiden kanssa. Collegehousua pitäisi olla päällä kuulemma, tuli palautetta toisen pojan ryhmästä. Liian ohuet on kun pelkillä kalsareilla keekoilee menemään.

Seuraavana päivänä lapsella oli päällään Noshin froteehousut. No nämä nyt on varmaan riittävän lämpimät ihan ilman kalsarikerroksiakin, päättelin tyytyväisenä. Iltapäivällä toppahaalarista kuoriutui lapsi, jolla oli alimpana kerroksena varahousuiksi laittamani Maxomorran paksuhkot velourhousut ja päällä nuo Noshin froteehousut. Nice. Ja tämä ei muuten ole mitään merkkipellen name droppingia, vaan mahdollisimman tarkkaa ja seikkaperäistä kuvausta siitä, millaisia vermeitä olen epätietoisena äitinä yrittänyt pojalle pukea.

Äh, luovutan. Minä mukaudun. Menen ensi tilassa Prismaan ja ostan niitä pitkiä kalsareita ja paksuja collegehousuja!

Uudet suosikkipökät - Me&i slim sweatpants

Istuvat hyvin hoikalle - on kuminauhakiristys vyötäröllä - kivan baggyt - takataskut - laadukkaat - mukavat - tyylikkäät - kestävät - käyvät kaiken kanssa.

Tarvinneeko lisätä, mutta siis: suosittelen. Yhdet parhaimmista housuista nämä me&i:t.  Ja housut, niitähän tarvitaan aina lisää. Kivaa, että olivat ottaneet tänä syksynä mallistoon taas nämä mustat slimit. Keväällä hankin silloisen malliston tummansiniset ja kovassa käytössä ovat olleet. Musta käy kuitenkin paremmin vähän kaiken kanssa.

Tässäpä kaikki raportoitavat lastenvaatehankinnat viimeisen parin kuukauden ajalta. Aika outoa, eikö? ;)

Tyhjä koti, lapset ja mies villiintymässä sisäleikkipuistossa. Nyt tämä täti tarttuu imurin varteen (oikeastaan piti olla jo) ja jatkaa sitten kirppishinnoittelua. Varastossa oleva lelusäkki on luonnollisesti hinnoiteltava siten, etteivät pojat ole todistamassa operaatiota!

Lopettaa vaan asioiden haluamisen?

Hyvin, hauskasti ja herättävästi kirjoitettu kiireestä.

Muistan, kun kiireestä tuli muotia. Se oli silloin, kun aloitin opiskelut, tai oikeastaan kun olin pari vuotta jo koulua käynyt. Kaikilla opiskelukavereilla tuntui olevan kova kiire, ei ehdi nähdä, on tenttejä, töitä, harrastuksia. Kiireestä kirjoitettiin silloin aika paljon, hidastamisen merkityksestä, tuli näitä jotka hylkäsivät oravanpyörän, myivät kaiken ja muuttivat Thaimaahan.

Ymmärrän hyvin oravanpyörästä heittäytyjien motiivit. Työn ja pikkulapsiarjen yhdistelyyn kuuluu oletuksena tietty peruskiire. On aikatauluja, on pakko olla töissä silloin ja silloin, ja se edellyttää tiettyjä toimia. On pakko olla kotona silloin ja silloin. On syötävä, pestävä pyykit, pakattava tarhakamppeet, ostettava maitoa, annettava lapselle antibioottia aamuin illoin. Pitäisi nukkuakin, hitsit vie. Jossain kohtaa on varmaan tullut käyttöliittymäsuunnittelijalle virhe, sillä kaikkien näiden operaatioiden suorittamiseen ei tahdo se 24h vuorokaudessa riittää.

Kiireestä on teoriassa helppo päästä eroon. Lopettaa vaan asioiden haluamisen. Ei yritä saada elämässään kaikkea, ei yritä mahduttaa siihen jokaista mielenkiintoiselta vaikuttavaa asiaa tai elämystä. Arjen helpottamiseksi on ollut pakko luopua muutamista asioista. Eivät ne ole niin tärkeitä, ehdin niiden pariin palata kyllä. Sitten muutaman vuoden päästä, kyllä, ihan varmasti. Kuitenkin luopumatta mistään kokonaan, saamalla pienen palan sieltä, toisen täältä.

Arkiviikko on kuin astia, joka on lähes piripinnassa vettä. Tällä viikolla se astiaan loiskahtanut kivi, joka sai veden valumaan yli äyräiden, oli kirppisprojekti. Se kaappien kaivelu, hinnoittelu, roudaaminen. Mutta ei se ota, jos ei annakaan: tuomisina oli hauskat marmoriset kynttilänjalat sekä ihana alpakkavillainen kaulahuivi.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Pikkumusta-aika

Housut: Vero Moda

Paita: Mexx

Koru: Lindex

Mekko: Lumoan

Laukku: Mint&Berry

Olen käyttänyt tältä viikolta jo melkeinpä pari iltaa tämänkin asian veivaamiseen: pikkujouluasu. Sellainen nimittäin tarvitaan, jopa kaksin kappalein. Minulla on kahdet juhlat tiedossa, vieläpä peräkkäisinä päivinä. Katsotaan, kestääkö mamman kunto.

Vaatekaapin lähtötilanne oli kohtalaisen surkea. Pikkujouluvaatteen tynkää siellä ei mainittavissa määrin ollut. Ostoksille oli lähdettävä, ja tällä kertaa ihan kauppakeskukseen, koska tässä kohtaa ei ole enää pelivaraa mihinkään tilaus-palautus -rumbaan nettikauppojen kanssa.

Sellainen perinteinen pikkujouluasu näyttää kauppojen tarjonnan mukaan olevan tämä (ja olen nyt kauppani kiertanyt, trust me!): punainen pitsipaita, musta nahkaminihame, hitosti glitteriä, paljetteja ja helyjä, hiuksiin punainen panta tai whotevö sulkapäähine, jalkoihin kymmenen sentin korot ja eikun baanalle! Uhhhh....

Mulla on tämä homma sen verran hakusessa, että taidan lähteä perusvarmalle mustalle linjalle. Joko mustat housut ja musta paita/toppi kivan korun kanssa, tai sitten musta yksinkertainen mekko kivan korun kanssa. Ehkä menisi?

Sanotaanko näin, että muutama vuosi sitten handlasin tämänkin homman vähän paremmin. Rutiinit ovat nykyään toisaalla, katsokaas...

Onko siellä pikkujouluja tiedossa ja asukokonaisuudet selvillä?

Talviunen tarpeessa

Luin laadukkaasta keltaisesta lehdestä univajeen haittavaikutuksista. Täsmää, täsmää, täsmää (paitsi parisuhteessa ei ole valittamista, toim. huom. ettei jäänyt epäselväksi... ;) ). Allekirjoitan erityisesti kohdat sumuisista aivoista, ärtymyksestä, kohonneesta stressitasosta. Olenkohan oikuttelevakin?

Meillä eivät lapset enää herättele öisin. Silti en muista viimeiseltä viideltä vuodelta kovinkaan montaa sellaista aamua että olisi aivan virkeänä herännyt.

Univajeeni on täysin itse aiheutettua.

Kun vuorokauden tunnit eivät tahdo riittää, tulee nipistettyä yöunista. Tällaisena iltavirkkuna myöhään valvominen tuntuu sillä hetkellä ihan hyvältä idealta. Omaa aikaa, hiljainen ja rauhallinen koti. Kuten juuri nyt. Katselen toisella silmällä telkkaria ja toisella silmällä hinnoittelen kirppikselle menevää tavarapinoa. Silmäilen nettiä, pohdiskelen huomisen vaatteita ja muita rutiineja. Mies menee nukkumaan ja pudistelee päätään: "älä sit taas valvo liian myöhään...".

Kun maltan jättää puuhani, saan odotella unta vielä hyvän tovin. Päässä pyörii liuta asioita, tekemättömiä, tehtyjä. Työjuttuja, kotijuttuja.

Klo 5.45 herättävä kello on armoton. Viikonloppuisin klo 7 herättävät nahkakellot ja lenkkiä kaipaava, sängyssä piehtaroiva koira ovat myös armottomia.

Olisipa joskus ihanaa nukkua pitkälle aamupäivään!

Talvivermeet

 

Lunta! Hei äiti nyt on taavi!

Ensilumi aiheutti ankaraa liikettä ja tohinaa lastenvaatteisiin mieltyneen äidin lauantaiaamuun. Esiin oli kaivettava loputkin muhkeat, lämpimät, kestävät, vedenpitävät kasat topattua tekokuitua! Sitten seurasi mallailua, hintalappujen leikkaamista ja topan sovitusyrityksiä konservatiivisen muutosvastarintaisille mukuloille.

Ja tältä tämä talvi nyt vaikuttaa:

• Mini Rodinin haalari - meille uudenuutta - on lämmin, muhkea, painavahko. Siihen liittyy tietty Michelin-Man -efekti, joten se ei ole parasta mahdollista pulkkamäkimateriaalia. Sopiin varmasti parhaiten niihin kylmiin talvipäiviin, kun mittari on laskenut miinus kymppiin, eikä mikään muu lämmitä kalikkana hytisevää kuopusta. Koko 104, lapsi 100.
• Kirppikseltä löytynyt Molon Rainbow on lapsen oma suosikki. Sopivan rähjäinen, jotta palvelee myös päiväkotikäyttöä loskaisenakin päivänä (= ei mitään väliä, kuluuko, tuleeko reikiä, tai kuinka usein tarvitsee pestä). Koko 104, lapsi 100.
• Molon Ski Resort on tuttu viime talvelta ja mahtuu esikoiselle edelleen. Nyt juuri sopivan kokoinen. Tykätään kovasti! Koko 110, lapsi 107.
• Pomp de Luxin toppahanskat. Näistä lupasin raportoida. Ei mitään valittamista! Kuopus on käyttänyt näitä nyt jo noin kuukauden. Pitävät veden aivan täydellisesti, tämä on testattu rännileikeissä eräänä sateisena päivänä. Suosittelen!

ALE-Molot / Boozt.com

Vain kahdeksan tuntia välissä ja seuraavaa postausta pukkaa! Jotenkin nämä ALE-Molot aina sykäyttävät, joten pakko oli laittaa vinkki teillekin.

Booztilla on meinaan monet Molot nyt 25-30% alessa. Eilen oli vielä -15% lisäalekoodi, jonka saa loppusummasta kassalla. MUTTA koska pyörittelin ostoskorissani jotakin, tuli minulle aamulla meili, jossa kerrottiin -15% extra-alennuksen olevan voimassa vielä tänään. Tiedä sitten koskeeko se vain minua vaiko kaikkia. Kokeilkaa! Tuo alekoodi on 15EXTRA. Ja haalarin hintaisiin ostoksiin taitaa olla ilmainen toimituskin.

Tästä siis sitä sijoitusta nyt poikimaan? ;)

Myyty!

Tänään olin myyty auringonpilkahduksille ja aamupäivän kävelyretkelle pääsiäiseen pukeutuneen esikoisen ja vapaudesta riehaantuneen koiran kanssa. Aivan sanoinkuvaamattoman myyty pienelle palalle sinistä taivasta.

Olin myyty sille, että löysin pitkästä aikaa sen lastenlaululevyn, jota minulla oli tapana soittaa esikoiselle, kun hän oli vauva. Dodo sorsa ja rytmikäs hytkyttely rauhoitti aina pojan. Vähän piti pyyhkiä silmäkulmia, kun kerroin tuolle isolle tyypille laulun historian. Musiikki, tuollainen kaunis lastenlaulu varsinkin, herättää voimakkaita tunteita ja muistoja.

Myyty sille, kuinka hyväntuulinen kuopus jaksoi olla käytännössä koko päivän, vaikka flunssa painoi eikä ulkoilla saanut.

Olin myyty myös koko perheen yhteiselle lounashetkelle, yhteiselle lautapelihetkelle (siis tämäkin on nykyään mahdollista?!) ja yhteiselle legorakenteluhetkelle (pikkulegot ovat rantautuneet meille ja meidän jalkapohjiimme).

Ja enhän malta olla paljastamatta sitä, mikä mielessä pyörii päällimmäisenä: myös meidän koti on nyt myyty!

Olin myyty myös parissa tänään koluamassamme asuntonäytössä syntyneille visioille ja suunnitelmille...

Kalenterini admin-näkymä

Arki. Se on yhtä kuin kalenteri, johon on merkitty suoritettava asia toisensa perään. Tuon kalenterin admin-käyttäjä olen meidän perheessä minä. Tehtävänäni on manipuloida perheen muut jäsenet mukautumaan kalenterin rytmiin ja olemaan oikeissa paikoissa tekemässä oikeaa asiaa oikeean aikaan. Yritän tehdä sen olematta nipottava pirttihirmu. Tuo kalenteri sijaitsee työkoneellani/puhelimessa outlookissa, osittain paperisena seinäkalenterina ja osittain omassa päässäni. Niin me sitten perheyksikkönä menemme eteenpäin arjessa, suoritamme asioita, toistamme pitkälti samaa rutiinia päivästä ja viikosta toiseen.

Mutta kuinka sitä kalenteria arjessa pyöritetään? Se synkronoidaan työn, kodin, päiväkodin, tukiverkostojen ja vapaa-ajan menojen (pakolliset ja ei-pakolliset) kanssa joka sunnuntai ja sitten rullaavasti viikon aikana. Suunnittelua määrittelee pari keskeistä juttua:

A. Arkea pyritään rakentamaan lasten ehdoilla. Heidän perustarpeensa menevät muun edelle. Uni, ruoka, leikki, rakkaus, turvallisuus.

B. Pyrimme menemään siitä, missä aita on matalin. Meillä on erittäin hyvä tukiverkostot, jotka ovat läsnä arjessa, ja olemme siitä todella kiitollisia. Yksityisautoilemme. Lisäksi erityisesti minulla on mahdollisuus hyödyntää työelämän joustovaraa. Vielä toistaiseksi nelipäiväinen työviikko, etätyömahdollisuus, joustava työaika. Kyllä, käytössä ovat. Röyhkeästi. Kompensoin huonoa omaatuntoa murhehtimalla työasioita ihan riittävästi työajan ulkopuolella.

C. Armollisuus. Vaikka elämä on suorituksia, emme pyri suorittamaan asioita täydellisesti.


On varsin tavallista, että kalenteriin muodostuu pullonkauloja. Joko vuorokaudessa on liian vähän tunteja. Tai sitten elämässä on liian paljon asioita joita joko haluaa tehdä (esimerkiksi sohvalla pötköttely) tai joita on pakko tehdä (esimerkiksi syöminen tai nukkuminen).

Pullonkauloja joutuu yleensä priorisoimaan niin, että tekee ne asiat, jotka on pakko tehdä. Joskus joku yllättävä asia ("hitto ne joululomakyselyt piti palauttaa tänään ja mulla ei ole kotona printteriä") saattaa suistaa organisoidun arjen hetkellisesti raiteiltaan. Kukaan yksittäinen kalenteriin pyrkivä kuormittaja, ihminen tai hoidettava asia, ei ymmärrä, miten täynnä kokonaisuus voi jo ennestään olla.

Kalenterissa on niin paljon vakiosisältöä, että hetken mielijohteille ajankäytön suhteen ei ole tilaa kovinkaan usein. Kalenteri näyttää muutenkin dramaattisesti erilaiselta kuin kymmenen vuotta sitten. Elämä ylipäätään näyttää dramaattisesti erilaiselta kuin kymmenen vuotta sitten. Nyt aikuisena, vanhempana ja työntekijänä on joutunut sopeutumaan siihen, ettei oikeastaan olekaan oman kalenterinsa hallitsija. Sitä on vain näennäisesti, ja se johtuu siitä, ettei olekaan enää oman elämänsä napa.

Mistä kirjoitan, mitä kuvaan

Töitä, pojan synttäreitä, isiä, vaareja, pappoja, kavereita.  Pyykkejä, tiskejä, autossa istumista, hammaslääkäriä, koiran ulkoilutusta, kaupassa käyntiä. Ulkoilua, telkkaria, nettisurffailua. Hiipuvaa lenkkeilyintoa. Pihkura sitäkin! Pomon synttärit Helsingin keskustan yökerhossa. Valon kaipuuta, matkakuumetta, vaikka pitkä talvi olisi vielä edessä.

Mutta täällä ollaan! Blogin päivitystahti on ollut aika minimaalinen viime viikkoina, joihin on mahtunut huiman paljon kiirettä ja touhua. Koska tällaisen epäkaupallisen amatööriblogin päivittämisen ei pitäisi nousta stressin aiheeksi, en ole stressiä ottanut. Vaikka ehkä vähän olenkin, jos aivan rehellisiä ollaan. :)

Bloggaamiseen kuuluu silloin tällöin tuskailla bloginsa kanssa. Mistä kirjoitan, mitä kuvaan. Lastenvaatteet kiinnostavat aaltomaisesti, yleensä silloin kun pitää jotain uutta hankkia. Nyt juuri ei pidä. Äidiksi tulemisen ensivuosien ihmetykset on jo läpikäyty, eikä tuttivieroituksen tyyppisissä asioissa riitä enää koluttavaa. Valokuvaaminen on hauskaa, mutta sille pitäisi löytyä aikaa ja sitä paitsi paremmat vermeet. Kodin sisustuksen vekslaaminen ei ole ajankohtaista, eikä minulla ole pettämätöntä sisustussilmää muutenkaan, ainakaan toisille inspiraatioksi asti. Arjesta voi kirjoittaa asioita ja havaintoja muistiin itselleen, mutta kiinnostaako sellainen tuntemattomia - no ehkä ainakin joitakin samankaltaisen ajatusmaailman ja elämäntilanteen omaavia. Oli miten oli, mihinkään blogikategoriaan en tosiaankaan puhdasoppisesti istu.

Mitä kauemmin blogia pitää, sitä selkeämmin havaitsee omat heikkoutensa bloggaajana. Julkaisukynnys nousee, ja ehkä se on ihan hyväkin. ;) Äh, voinko mä tällaista, ja mitä sejase ajattelee lukiessaan tämän. Yksityisyydelle on löytynyt tietyt rajat, ja moni herkullinen aihepiiri karsiutuu tämän myötä pois. Analysoin ja puhkiajattelen ehkä liikaakin, minkä olen havainnut omaksi haasteekseni ja tietyltä kantilta vahvuudeksikin elämässäni.

Olen ehkä aika hyvä kuuntelija. Monet ystävistäni ovat eloisia höpöttäjiä, ja minä olen se introvertimpi, silti sosiaalinen Leelian lepotuoli. Toimin terapeuttina ja analysaattorina, jaksan vatvoa ja turista. Olen kiinnostunut yksityiskohdista ja -kyllä!- juoruista. Ei se Kaunarit ole turhaan valikoitunut lempiohjelmistooni... Siinä missä en ehkä niinkään viihdy huomion keskipisteenä, tuntuu blogi olevan se minunlainen, helppo kanava kuulumisten raportointiin ja itseilmaisuun.

Nyt päätän tajunnanvirtani tähän ja esitän muuten vain -kiitoksen kaikille ihanille tyypeille, jotka olette siellä pysytelleet tarinointini ja vatvoskeluideni matkassa! Vain harvan olen tavannut, mutta silti monet vaikutatte niin tutuilta!

Vahva nykyhetki

Kuvan henkilöllä ei ollut viisi vuotta sitten mitään käsitystä siitä, millaista elämä olisi äitinä.

Esikoinen on jo viisi. Viisi. Olen miettinyt, miltä näkökulmalta asiaa käsittelisin blogissa. Vaihtoehtojahan on. Voisin kirjoittaa siitä, miltä tuntui makoilla sairaalassa viisi vuotta sitten tietäen, että tulisi synnyttämään keskosen. Voisin ihmetellä ajan kulua, elämän muuttumista, lapsen kasvua, omaa kasvua. Voisin kuvailla ylpeyden, ilon, huolen ja riittämättömyyden tunteita.

Paras näkökulma aiheeseen on kuitenkin vahva nykyhetki. Kaverisynttärit. Lapsen ensimmäiset, meidän perheen ensimmäiset.

Jatkossa huomioitava seuraavat asiat:

• Neljäkin vierasta olisi aika riittävä määrä. Tai no okei, vaikka kaksi. 
• Päiväkotipäivän jälkeinen alkuilta ei ehkä ole sittenkään se otollisin ajankohta. Tai ehkä naapureita pitäisi vaan varoittaa ennakolta?
• Ymmärrän hyvin vanhempia, jotka haluavat järjestää kaverisynttärit jossain muualla kuin kotona.
• The kakku on asia, jonka voisi kyllä hoitaa paremminkin. Leipaisin eilen yhden version maidottomasta kakusta, joka ei onnistunut aivan toiveiden mukaisesti. Hain pari tuntia ennen juhlan alkua Prismasta Mud Caken. Fail. Lapsi itse sanoi että eiiiii, en syö tuota! Ja eräs vieraista kommentoi, että onpa pieni kakku.
• Onneksi varasin kuitenkin riittävästi sipsejä, poppareita, karkkia ja keksejä.
• Kakkukynttilöiksi onnistuin valitsemaan jotkut ekstraspessukynttilät, jotka kipinöivät palaessaan ja kun ne luuli puhaltaneensa, ne syttyivät aina vaan uudelleen ja uudelleen. Lopulta koko kakku oli kahdeksanhenkisen lapsiporukan syljen ja rään peittämä. Juu ei enää näitä kynttilöitä!
• Paikalla on seuraavallakin kerralla oltava kaksi aikuista. 
• Kaksikerroksinen asunto ei ole ihanteellinen tähänkään tarkoitukseen.
• Ennakkosiivousta ei todellakaan kannata edes harkita tekevänsä.
• Koira on jatkossakin syytä viedä hoitopaikkaan, ettei se saa elinikäisiä traumoja.
• Yksi kaatunut limsamuki kuuluu kuvioon.
• Se, että varaa synttäripäiväksi itselleen etäpäivän, ei ehkä riitä. Ehkä pitäisi ottaa ihan vaan vapaapäivä, ettei tarvitsisi puhallella ilmapalloja puhelinpalaverin aikana, ja toinen juhlista toipumiseen.
• "Miten meni?" kysyivät toiset äidit varovasti ovella. Pystyin rehellisesti vastaamaan, että ainakaan keneltäkään ei mennyt luita poikki!
• Onneksi nappasin mutakakkureissulta hetken mielijohteesta mukaani siiderin. Kippis vaan. Mun lapselle ja meille!

P.S. Pahoittelen kuvien laatua. En ehtinyt panostaa...

Maanantain sävyt

Maanantaisin me ollaan vapaalla.

Tänään heräämme vähän kuuden jälkeen. Pysyttelen sängyssä, kunnes on aivan pakko nousta. Syödään muroja. Katsotaan koko Pikku Kakkonen. Hörpin ison kupillisen teetä, viikkaan pyykkejä.

Irrotan pojat touhuistaan ja taistelen meidät ulos ovesta. Jokainen uhmaikäisen lapsen vanhempi tietää, mitä tämä tarkoittaa. Hiillyn vähän. Sataa tihuttaa. Hyppäämme autoon ja etsimme taas uuden retkipaikan. Koira nauttii ja ui. Kiertelemme rantoja. Mennäänkö vielä tuonne? Mulaan. Ei olisi pitänyt mennä. Rämmimme takaisin autolle sukat litimärkinä. Kuopus on reppuselässä. "Ei kyllä ikinä tulla enää tänne."

Pesen koiran shampoolla ja nypin siitä korsia irti. Huuhtelen poikien kengät, harkitsen omieni nakkaamista roskikseen. Laitan ulkovaatteet pyykkikoneeseen, ei ole vaihtoehtoja. Imuroin eteisen. Vedämme kuivat sukat jalkaan. Lounaaksi kaivelen pakastimesta ranskalaisia ja kalapuikkoja (en lisää tähän mitään puolustelevaa). Syömme hyvällä ruokahalulla.

Olohuoneessa leikitään. "Meillä on äiti hyvät leikit täällä! Me ei ikinä enää itketä. Mä yritän etten enää ikinä itke!" Selaan huuto.nettiä. Jos hankkisi pojille uusia legoja tai playmobileja?

Pojat katsovat Maisaa. Hyvin uppoaa sekin näköjään vielä. Laitan pyykkejä kuivumaan ja valitsen pojille puhtaat vaatteet. Mätsään asukokonaisuudet. Tietty. Keitän taas jättikupillisen teetä ja komennan pojat päiväunille.

Tällaisia meidän maanantait ovat. Korporaatiomaailma on kaukana. Nautin.